lisikohan vai likohan

mieleni, mutta katsotaan tätä korkeammalta: 

Toiset 

eivät jaksa 

kiivetä vaan kohtaavat 

elämän ihmiset tai kuoleman portaissa, 

ennen portaita, portaiden lähtöpisteessä. 

Meitä on liikaa täyttämään nämä rantateiltä kohoavat mäet. Kaupungin kulmien lasitetut parvekkeet hengittävät, mutta huomenna ukkostaa.

On painostavan kuumaa ja kohmeaa, herään vasta puolen yön mentyä Töölönlahdelle unohdetusta rullakosta. Tasaamme painopistettä, vaihdamme vauhdinantajaa. 

Rullaamme alas jyrkkää mäkeä; nyt yöt ovat juuri tulleet pimeiksi. 

Olen huumassa ulkona, sisällä olen pyöreä pallo, laajakuvakulmankaari. 

Olisikohan vai olikohan.

O - Olisinkohan vain olinkohan?
Olankohautus, 

kohti napautus, en odota sinusta mitään. Silti olet jo nyt enemmän, enkä pidä siitä. Toivoisimme muuttuvan puolikkaan kuun valossa. Oletan tunteita ja ajatuksia, vaikken todella tiedä niistä mitään tai yhtäkään. Mitä suusi sanoo… vedän ja käännyn. 

Kaarrun punaisiksi viireiksi, teltoiksi juhlaviikkojen öiseksi hulmunnaksi. Ajan ilman käsiä ennätystä Hietaniemeen. Ojan kautta allikkoon, joku tulisi. Alkioni, yhdeksi ihastukseksi kasvaa sisältäni uudestaan. 

Huomaan, että omat asiani alkavat taas kadota. Päälle kerrostuu muutamissa viikoissa paljon kuraa. En osaa enää vastaanottaa tai antaa lämpöä. Suoraan tai läheisesti kovaa. 

Kaukaa ja hiljaa; tähdenlentoja. 

Illat jakautuvat kahteen pitkään valotusaikaan ja viipyilevään häntään. En silti osaa tai ehdi edes toivoa. Sirotun jo useammaksi. Useampiin.

Vaikka katsot pitkään käsieni liikettä tai tanssiliikkeitä, jatkan. Olen liikkeellä liikkeeni, vieraan iho likellä, nihkeä. Miksi vaihtaisin vaatteita ennen lähtöä muuten kuin kerran mukavuudeksi. Olkain ei valahda ja paljasta, hiertymiä. 

Olen riisuutunut nyt ja paljaana. Jokaisen toisen kuin minun edessäni. En katso peilistä kuvaani, aurinko osuu siihen liian kirkkaasti. Vaikka vapisen tai hurmoksen, olen siinä ja nyt. Ketään ei haittaa, kun pahoittelee etäisyyttä, ettei osaa nyt sanoa. 

Paljoa, aina rauhassa; valaistut ruhot. 

Ruumiista irrotetut jalat roikkuvat näyteikkunoissa. Haluaisin mennä ovista sisään ja nukkua. Avata valkoisella nukkapatjalla elektronisen lukon sähköavaimella, kuunnella miellyttävää keskustelua. Kävelyseuran keskustelu katkaisee keskustelun. 

Avauksia: onko keskustelu edes tärkeää? 

Huomaan olevani. Törkeästi en kerro sinulle, mitä kärytän. En vaan selitä näitä juttuja itsenäisyydestäni, sitoutumiskammosta ja kammioista, alusta. Aloittaa vaan jatkaa. Zen astuu sisään. Mahalaukussa sulaa halpa sokerikuorrutettu munkki. Joku rämisyttää juhlateltan eristävää aitaa. Nurmikko on kostea kasa kukkaa. 

Lojun seppeleinä maassa kotiinpaluureitillä, taas yksi mennyt ilta.

Ilman minuutta en kykene jatkuvuuteen. Myrsky tuulee ja tulee. Kalmeat kummut ilmenevät, kun olen ilmiintynyt, vaimea kaiku. 

En tartu, vaikka jokainen kastunut vaate on tarrautunut lapeelle ja apea. Mieleni ei osaa olla betonisiltojen alla. Taittumatta, kiveen kasvavat vihreästä haalistuneet keltaiset matot. Kasvustot kuvastoissa. Oletko enää elossa?

Humalaiset naamat kalpenevat pikaruokahampurilaisten käärepapereihin. Tahmaantuneet jalat putoavat mutavelliin. Pakenen katseita, mutta haluan niiden ottavan syliin. 

Haluan jäätelökioskien sulkeutuvan, pohjatunteiden paljastuvan ja nousevan. Haluan ilmestyä massojen päiden päälle muistuttamaan, että sinäkin olet eksynyt, etkä tiedä. Mikä on oikea stadionin kattorakenteiden ristikko.

-  No, mikä on?

Liehuva plakaatti kahmaisee minut. Uskallan heilua taas.