Pyöräilin tänne, en ollut pyöräillyt koko viikkona. Paljastan suunnitelmiani monille. Pyörä kiitää alla, kaipasin tätä vauhtia. Usein lapsena ajatukset alkavat viiltää nopeammin kuin aika nopeutuu.
Tuntuu hyvältä, luottaa ja ilmoittaa, että saatat olla osa.
Kuultavaihoinen helottavakasvoinen tervehtii minua ovella.
Hän ottaa vastaan, vaikka katsoo muualle ja nieleskelee suuria klimppejä
kurkustaan alas. Alkoholi muodostuu palloiksi nielun kohdalla, kun se kohtaa
luontaisen liman ja lihallisuuden. Ihmisruumiin sisäinen maailma on kaunis,
mutta ei kaunista katseltavaa tai hyväntuoksuista.
Roikun juhlissa ja nostan itseäni käsien varassa leveälle ikkunalaudalle.
Tänään pidetään kadut puhtaina. Tänään ei ole se ilta, kun minä kaunistelen,
kun minulle puhutaan. Minulle puhutaan, minä vastaan. Enkä todella ole
hyppäämässä ikkunasta. Kuten sanoit, tänään ei ole se ilta. Sataa niin paljon,
että on pakko maata sängyllä upoksissa ja keksiä lempikirosanoja.
-Rutto on niinku vittu, lestadiolaiset sanoo rutto.
Suosittelet minulle kirjaa, ja minä sanon, että niin harva
jaksaa kiinnostaa. Jos se ei ole konventionaalinen, olen kiinnostunut, eikä
minulla ole hajuakaan, mitä tarkoitan sanoessani niin.
-Onk tää hoitoainetta vai tulink mää?
Kerron saman jutun seuraavanakin viikonloppuna, mutta eri
kulttuuriyleisölle ja eri galleriassa. Vuonna 2012, ehkä, Ruisrockista en
muista juuri muuta kuin mudan, yhden valokuvan ja paluumatkan, kun tutustuimme murteen ytimiin.
-Voisiko kauneutenne liekki sytyttää tämän tupakan?
Minä nauroin, ja lähdin mukaan, mutta valitin, ettei tänä
iltana. Tämä ei ole se ilta. Hän jatkoi koko paluumatkan, mutta heiluva ja
hersyvän irstas huumori ei saa tilanteen pysähtynyttä vakavuutta
poistumaan. Ei nyt, eikä silloin.
100 metrin matkalla kotiovelta pysäkille kohtaan kolme spurgua: Hei
tyttö, neito? Muistutat 30 vuoden takaista tyttöystävääni. Kiitos, se mahtaa
olla kohteliaisuus. Tänään ei ole se ilta.
Kynttilän sydänlanka pullossa, vetää viimeisiään, pyrkii
pinnalle, tässä asunnossa. Meitä on paljon, hukkuvia, pitkiä hengenvetoja. Ai
täällä on toinenkin huone. Istun ja kosken tissejäsi, ne tuntuvat väsyneiltä,
satavat ikkunoita vasten satamat ja vessassa soi paperirullien takana etäinen
musiikki, hukkunutta örinää. Kaikki heräävät, kun poistuvat silmät ymmyrkäisinä
tarpeidensa tyhjentäminä. Kynttilänlanka lepattaa, luulemme monta kertaa sen
sammuneen. Me hukumme postmodernin yhteiskunnan epävarmuuteen, ja oman
potentiaalimme käyttämättömyyteen. Laiskaan, painavaan, itsetuhoiseen
lohduttomuuteen tulvivat ulkona.
Ulkona tulvii, silmäni kastuvat. Viime päivinä
itkevät minulle. Toivotatte rakkautta ja rauhaa ovella, vuoron perään. En
ymmärrä, mitä tarkoitatte sanoillanne. Tarkoitatteko, me kaikki olemme
ongelmissamme. Olen epätoivoisia yrityksiä saada oma arvokkuus niin, että lähettää viimeiset
lämpönsä toisaalle, altruistin itsemurhia. Kynttilä lepattaa edelleen, viimeiset
potkut ennen hukkumista, en halua kuolla. Tänään ei ole se ilta. Sydänlanka
vaihtaa liekin värin, se sumenee ja hiiltyy lähes, ottaa hörppäyksiä ilmaa,
sinertäväksi, ja nousee taas korkealle, happivajeessaan ja lannistavassa,
rajoittavassa puhalluksessa. Ja en tiedä toivonko vain, että sinä vedät
huomenna ollaksesi paremmin, voidaksesi paremmin, mutten tiedä,
jos ei ole järkeä, kannattaako, vai aiheuttaako laajentuminen, masennuksista
loputtomasti.
Jutellaan juhlissa, tahtoisin tämän ruton rohdon. Tanssin, ja
silmäsi punertavat jo. Kaadut tasaisesti maahan, enkä tiedä voiko sinua, suljet
verhot. Alan epäillä taka-ajatuksiasi, koska tästä saattaa tulla kolmen yö. Et
voi hidastaa, alat tanssia, vaikka muut makaavat, en todistele kenellekään
mitään. Lakataan olemasta tai opitaan olemaan. Minä rakastan teitä.
Lämpimimmät ihmiset ovat niitä, jotka kärsivät eniten, myötäkärsivät,
mutta kääntävät voitoksi, kana- ja timjamisipsit. Tämä on yksi sukupolvikokemus, niiden vaihtumispiste lyhenee jatkuvasti. On sadetta. Saan tietää reiveistä,
jotka tulevat kaukana. Hylätyssä talossa, en malta odottaa. Sait haluamasi
reaktion, olen sellainen kuin minun toivotaan olevan, ja koen syvää nöyryyttä,
mutten ehkä kuitenkaan tulleeni nöyryytetyksi. Katseen vastaanottaminen.
Mitään, mitä ei halua ei ole haluttua. Haluan, kun hivelen jalkaasi.
Olet ystäväni. Hönkäilet korvaani. Taas shokkihakua? Ovatko ajatukseni
haluttuja? Mielestäsi ei ole enää sosiaalisia normeja rikottavaksi, olen
erimieltä. Jos nyt alkaisimme harrastaa? Käykö? Tässä keskellä juhlia
olohuoneessa, itämaisella approprioituneella matolla, avokadolampun katveessa,
kasteluohjeiden alla, kattolamppu sammuneena aurinkomyrskynä tuhoaa
ilmakehän ja turkoosin. Aniliinissa muut vieraat katsoisivat, vaikkei kukaan
ole erityisen päihtynyt, muuten vain sekaisin ja jumissa. Vetäisitkö rajan?
Katsoa viittomakielistä musiikkia vai kuunnella. Sanojen rooli,
sanat paperilla vertautuvat koneeseen. Keskustelemme alkuperistä ja
arkaluontoisista aiheista, että itku on läsnä, muttei tule ulos. Kulttuuriväen
paskaisia kokoontuumisia. Musiikki on vanhempaa kuin sinä. Haluaisitko?
Halaatte takanani pitkään, enkä tiedä, halaako toinen takaisin. Napostelen
marianneja ja hedelmäkarkkeja. Todella pehmeitä ja pullukoita, mutta erivärisiä
ja todella makeita. Olen karamelleista niin innoissani. Ulkona on pysähtynyt,
kun kävin kaupassa, tuntui kuin kaikki olisi hyvin. Katsoin patongin paistoa, ja
tiedän, että paistaja koki olonsa epämukavaksi. Tunteeko aurinko niin ja on kirkastanut itsensä ja lämmittänyt tulikuumaksi? Suojakuoretan itseni,
voitte tuijottaa suoraan läpi, mutta ette katso minua. En tiedä, miksi teen
niin silti. Tee lähimmäisellesi, kuten toivoisit itsellesi tehtävän. Ei tämä
kirjoittaminen voi olla boheemia. Antakaas kun yritän. Näytän. Näin se on. Elän
2010-luvun jälkimmäistä puolikasta, ja me hajoilemme. Ennustan tulevaan, emme
ole kestäviä. Kärsimyksestä on opittava nauttimaan. Laitat tiskejä
astianpesukoneeseen, muistan impulssin siivota omien kotibileiden loputtua,
välittömästi vieraiden poistuttua. Nuolaista ihmistä on seuraava askel. Olette
edelleen sängyllä. Nuolaisuja vai askeleita. Lasken nuolaisujasi. Kaulani
kostuu. Hamppumakuplat ovat yhteisiä.
Otan nämä housut nyt pois. Ovatko nuo alushoususi? Aistin
äänessäsi tuomitsevuutta. Toivoisin, että ymmärtäisit. Ei tällä ole merkitystä,
mutta minä autan sinua suunnittelemaan uutta sänkyäsi uuteen asuntoosi, jossa
et viihdy. Piirrämme suunnitelman seinään, valokuvien alle. Syön loput
pikkuleivästä, irrotan ensin irtokarvat. Ne maistuvat Hanna-tädiltä. Minulla ei
ole Hanna-tätiä.
Olet huolestunut hätätilasta, joka vallitsee laakson metsän
alla. Minäkin olen miettinyt viime aikoina paljon maanalaisia asioita,
maalliset tai päälliset eivät tunnu riittäviltä. Nuolen sormeni piirakkavuokaan
kuorruttuneista suklaatomusokereista. Uneni sijoittuvat lentokoneisiin, kun
olet kertonut näkeväsi unia päämärättömästä lentämisestä. Tämä ilta ei ole
lennokas, vaikka sataakin ja lennokit ovat kiellettyjä näillä kulmilla. Niille
on kiinnitetty oma liikennemerkki kielloksi ja valvontayhteiskunnaksi.
Lähden kotiin. Kun ruoat on syöty, olen tanssinut ja soittanut
kitaraa ja ollut hetken paikoillani. Ääretönkään ei riitä, on päästävä sen yli.
Kävelemme ensin yhtä matkaa hyhmässä. Hiljaisesti hymisten en oikein saa
otetta, kun kyselet kirjoittamisesta. Kiinnostaako sinua todella, mutta
samaan aikaan kaksi hahmoa osoittaa meihin päin. Et huomaa, mitä tarkoitan,
vaan ihmettelet sanomaani vastauksena kysymykseesi prosessista. Osoittajat
eivät tunteneet meitä, ihastelivat todennäköisesti vain kaunista kadunpätkää.
Ja se onkin kaunis, kuten roikkuvat valot, kiskot ja vihreä talo,
holvikaareineen antaa olla. Saa olla, mitä tahansa. Selitän prosessista, mutten
tiedä ymmärrämmekö sanaakaan. Emme huomaa painaa nappulaa, mutta tänään olenkin
kävellyt niin, etten tiedä, missä olen tai minne menossa.
Käveleminen on
tuntunut erityisen hyvältä. Keskityn keskusteluihin, vaikka välillä äänekkäät
linnut keskeyttävät keskusteluni kesyttöminä, kuuntelen niiden viestiä, mutta
sinä et huomaa sitä. Yksityiskohdissa piilee. Lehdet ja sade, maa vyöryy. Muta liukuu ja loukkaa kalseudellaan, mutta brutaali elämä on elämää. Kaunistelu on
pelkkää kaunistelua. Ajan kastanjoiden päältä ja kuulen kun ne rutisevat ja
murskaantuvat, kun kiidän mäkeä. Saatan liukastua, maa on niin lipevä. Poljen
varomatta ilman lamppuja, sallimattomia reittejä, ja jos pensaasta tulisi joku,
jyräisin hänet. Tahtomattani, tietenkin. Kaunistelen elämääni etsiessäni
merkityksiä. Pyörivät lehdet näyttävät vain päästäisiltä eilisen episodin,
enkounterin jälkeen. Toivon, etten murskaa niitä mennessäni. En tiedä, kenestä
puhuin aiemmin, kun kerroin rakastuneeni. Olen sitoutunut, mutta en riipu. Olen
esirippu, vähän raollaan, joko juuri ennen esitystä tai sen loputtua, ei täysin
sulkeutuneena…
...ylämäki on hieman raskas, Helsinki on raskas, muttei enää.
Jyrkin alamäki, annan lipua, vielä kovempaa! Antakaa vauhtia! Olen tottunut jo
tähän huumaan, tarvitsen lisää! Rapa loiskuu säärille, oksat verhoilevat
alamäen kummaltakin puolelta. Kauniit kummitustalot ovat pimeinä, haluaisin
vallata. En näe eteeni, sillä puut piiskaavat pisarat naamalle. Kivistää, kuin
rae tai niin kuin kivityksen kuvitella saattaa. Vien pyörän vaihtoehtoiseen
suojaan. Rappukäytävässä on remontti. Lattiat ja katot on päällystetty
valkoisella styroksia muistuttavalla muovilla ja keltaisella huomioteipillä.
Lamppujen kuvut on irrotettu, olen kuullut; on kirkkaampaa kuin tavallisesti.
Ajan pyörällä viereisen talon varastoon.
-Vaimollani on pieni ongelma. Huomaan kyllä, huojunnasta.
Lippalakit kommentoivat, päissänne. Jätän puolihuolimattomasti huomiotta nämä etäännyttävät faktat,
sivuutan niin kuin pyöränikin, kun ei tähän aikaan yöstä enää jaksa asetella
keskelle. En jaksa asetella, saati astella kotiovelle. Norot vyöryvät
pyöryköinä Alaskan Lahteen, alas pihalta isoa tietä. Lehdet lipuvat kuin
kaarnalaivat. Olen litimärkä, mutta se ei haittaa, sillä tiedän pääseväni
nukkumaan. Sateella ei lennähtele koita kotiin mennessä kirkkaan lampun
vieressä. Sä säriset niin kuin koit usein tekevät öisin, koita, mutta en
valita, laitan avaimen huuleen silmän. Lukkoon, mutta jäin jumiin, en saa ovea
auki näin.
Pensaiden takana liikkuu, kun yritän kääntää avainta, joku tulee ja
kysyy: Onko sulla mitään hätää? Vastaan: Ei ole mitään hätää vastaan. Vastaan:
Mutta avaimeni jäi jumiin. Osaatko auttaa? En saa sitä irti. Hän yrittää
kääntää avainta, olen tällä välin oppinut mitä lattiaritilän alla on. Nollaan
turkoosin, Kiinan puolikas kynä ja muutama heinä, paljon hiekkaa, jokunen
karkkipaperin käärepaperi raskaana. Ei edelleenkään koita. Koita vielä! Saan
oven auki ja avain kääntyy, mutta en saa sitä irti. Näen turkoosia, mutten
panikoi. Ajattelen että nukun vaikka rappukäytävässä, jos ei sen pidemmälle
ennätä. Päästän sinut menemään, kissan alusta unta jatkamaan, vaikken tiedä
sinun nimeäsi. Tiedän vain avaimen kääntämisestä reiästä sisään syvemmälle
loksahtelevasta mutta ei irtoavasta. Vähän niin kuin pyöränlukko tänään aiemmin
päivällä, käänsimme vähäsen.
Me Kaisaniemessä, eikä vain ottanut irrotakseen. Mä
meinasin jäädä bussilla niin kuin se kaartoi. Pää meinasi katketa alle. Soitan
ovisummeria ei vastausta, soitan puhelimella sinulle. Oletin olevasi kotona, soitin. Et vastannut. Jätän avaimen oveen, nousen hissillä ylös vähän
vieraantumisen peloissani. Remonttikin saattoi vaikuttaa asiaan. Soitan
ovikelloa kaksi kertaa, ei vastausta. Nyt vähän pelottaa. En edes tiedä oletko
kotona. Yritän uudestaan ovikelloa. Soitan puhelimella sinulle, vastaat, sanon
mutta nähdään. Tuletko huomaamaan minut ja avaamaan ovelle? Unisena avaat, ja pääsen
sisään, enkä tiedä mitä tehdä avaimelle.
Palaan takaisin alas, yritän irrottaa
avaimet. En saa sitä irti yrityksistäni huolimatta. Palaan takaisin ylös ja
kuulen, kuinka hissi narisee, mutta haluan vain päästä nukkumaan, enkä kuulla
enää yhtään mitään. Joku saattaa päästä yöllä sisään meille, jos saa avaimen
irti. Taittuva ohikulkija polttaa koko paskan.
Käyn suihkussa. Vesi helpottaa samaiseen syssyyn. Syön
ruisleivän, niin palaan. Pilkon kurkkua tasaisiksi siivuiksi 3 kummallekin
puolelle taas. Yksi huono puoli kurkun muovipäällysteissä on, että ne jäävät
kiinni kurkkuun ja kurkkuun. Olen syönyt puolet päällysteistä, eikä ihme, että
närästää ja heikottaa ja tuntuu vähän pahalta. Jos joku pyrkii yöllä sisällä,
saa avaimen irti alapäästä. Ei voi käydä niin! Jos hän kokeilee jokaisen huoneiston
ovet, saattaa päästä sisälle asuntoon. En jaksa pelata aivojeni kanssa, suljen silmäni
siitä huolimatta turvalukolla. Kiinnitän sen vaijerin liukkaita kiskoja pitkin
pujotan sisään, niin kuin olisin halunnut Abloyn sujahtavat irti lukosta. Tulen
ja suljen sisäovet. Väsyttää niin paljon, etten jaksa enää miettiä muuta. Että
elämä onkin niin merkityksellistä ja osa jatkumoa. Minä rakastan ja kärsin,
kirjoitan sinulle hullun lapun houreissani, avaimen
lukkiutumisen jumiuttamana:
Jos heräät ennen mua, käy katsomassa, onko vihreä avain edelleen
ulko-ovessa.
en saanut irti.
kiitos ja anteeks.
Aamulla kerrot, ettet saanut helposti selvää. Olen syönyt paljon makeaa ja kun poistan kupin, ulostan, tekee
mieleni suolaista. Mahaan ilmestyy aukko, sormet sisään, ulos ja tyhjentävä
kaato. Veri valuu valkoista posliinia. Huuhtelen ja työnnän takaisin
sisään. Ei montaakaan möykkyä tai klimppiä. Aiemmin juhlissa erititte
kaikkia eritteitä. Miksi edes pyrkiä shokeeraavuuteen? Myykö se? Seksi?
Minua ei kiinnosta enää hallita hulluutta. Olen kokeillut ja
tehnyt kaikkeni rajatakseni, estääkseni sen tuloa, mutten jaksa enää
paeta. Ikuinen pakeneminen käy niin raskaaksi. Kenen takia edes pakenen, en ehkä itseni. Sillä hyväksyessäni sen kaiken, en enää koe mitään itsessäni
huonona. Yhteiskunnan määritelmä huonommuudesta ja virheistä perustuu
kapitalistisen järjestelmän vaateisiin, tehokkuuteen. Menestyksekkyys tai
arvostettavuus ihmisenä perustuu pitkälti järjestelmän luomaan mielikuvaan
siitä, mitä on olla menestyksekäs ja arvostettu. Menestyksekkäillä ja
arvostetuilla on myös valtaa jatkaa näiden piirteiden arvottamista, koska
heillä on rahaa, koska he ovat menestyksekkäitä ja raha on valtaa,
menestyksekkyyteen linkittyy raha.
Olen maniassa, en saa nukuttua. Avainepisodin jälkeen nukahdin
vasta kuudelta ja kirkonkellot soivat jo, olen hereillä ennen yhdeksää. Menen
alakertaan ja tarkastan, onko avain edelleen ovessa. Siellä se on, vihreä
loistaa ovessa. Ymmärrän syyt puhkeamiseeni. Luen Virginia
Woolfia, kun en muuhun pysty, ja toivon pystyväni. Sataa taas, vaikka
alhaalla ovella ja ulkona käydessäni oli vielä kuivaa ja kirpeää. Muistin
aamut, joina heräsin kuudelta töihin. Raikkaus, niin väsynyt pää,
mutten osannut levätä. En osaa nytkään, mutta tällä kertaa teen niin kuin minun
kuuluukin. Olen pitkään vältellyt ja yrittänyt piilottaa tarpeeni kirjoittaa,
pelosta. Olen ajatellut, keskittymiskyky heikentyneenä. Ja minä
suren tätä ajattelua, analyyttisen perustellun jatkuvuuden uupumista. Poimimme merkkimäärältään
rajattuja tiedonmuruja. Katkonaiset eivät linkity laajempaan suhteiden verkkoon.
Kaikki liittyy edelleen kaikkeen ja sen ymmärtäminen olisi
samalla helpompaa kuin koskaan, mutta tiedon ja tekstin saavutettavuuden
helppoudessa lukee passiivisesti, pureskelematta niin kuin
pitkään jauhetusta purukumista ei jää lopulta kuin paha maku ja väsyneet
leukapielet. Tyhjää ilmaa suuhun. Palasten yhdisteleminen vaatii
tietoista, aktiivisuutta, oman yhdistämisen punomista.
Lukukyvyttömyyden myötä ajattelukyky heikentyy. Olen
surullinen, että itsellenikin on päässyt käymään niin. En ole yhtä
pitkäjänteinen, eivätkä ajatukseni tai ilmaisuni ole yhtä kirkkaita ja loogisia
kuin aiemmin vaan koostuvat palasista, assosioinnista. Assosiointi kielellä pystyn yhdistämään asioita toisiinsa.
Loskasateen piiskaama puu värisee ja sen edessä heiluu roikkuva
katulamppu, nauhalla, joustavalla vaijerilla. Ajaudun kalmankoirien hyytävän
kylmyyden kautta, masennukseen ja sähkövalon keksimiseen ja näin sähköntuottamisen
keinoihin ja uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön, luonnon rajallisuuteen. Jatkuva informaatiotulva, josta puhutaan, tulee
todennäköisesti olemaan aikakautemme merkittävin ja mullistavin tunnuspiirre ja
käännekohta ihmisyhteiskunnan historiassa, on vaikuttanut ja tulee vaikuttamaan
Tiedän olevani jossain vaiheessa sykliäni. Minulla on
poikkeuksellisen kohonnut itsetunto ja suuruudenhulluja ajatuksia, näen kaiken
merkkeinä, etenkin vilkkuvat valot ja asetan itseni aikajanalle merkittäväksi
tekijäksi. Käyttäydyn myös impulsiivisesti ja tällaisessa tilassa ihmiset ovat
tottuneet tuntemaan minut. Mutten enää hälventele rajoja, enkä valehtele
vaiheistani. Ja vaikka ilakoitsemiseni ja villit ja spontaanit yksintanssini
juhlien loppupuolella saattavat vaikuttaa teille hurmaavilta, elämäniloisilta
tai toisaalta huomionhakuisilita, ne ovat minulle lopulta intuitiivisia, ehkä
hieman alitajuisia pyrkimyksiä unohtaa hetkeksi ympäröivä ja kura,
joka loiskuu pitkin kenkiä ja vesi, joka liukertaa pienistä rakosista tai
huokoisten pintojen lävitse suodattuneena tai ne loputtomat upottavat suot,
jotka ovat olemassa, ehkä vaikken olisikaan näkemässä, mutta jonne monet myös
uppoavat. Kuolevaisuuteni on läsnä joka hetki. Saatan kuolla alamäkeen,
Tai seuraavan käännöksen jälkeen loukata varpaani terävän
rikkoutuneen lasikulhon reunaan siivotessani kiireesti, hinkatessani
rasvatahroja tiskialtaan takaisten laattojen kiiltävältä pinnalta. Saatan
kuolla tanssiini! Tähän tanssiini, joka jatkuu, kunnes loppuu. Ja kun se
loppuu, ja vaikka olisin ollut ainoa ikään kuin yksityisessä tilassani muiden
läsnäolossa, ympäröitynä, katseet minussa, ehkä hämmentyneinä, en koe
katharsista, olen iloinen, että sain tanssia tanssini loppuun ja jatkaa pian
taas. Mutta ilakointi ja rellestys tai esimerkiksi ryyppääminen ovat suurilta
osin pyristelyjä unohtaa olemassaolonsa. Olla niin siinä, että unohtaa
olevansa. Unohduksen hetkinä on onnellisimmillaan, siksi muistaa elämästään
päällimmäisenä surun. Suru on kaiken näkemistä ja muistamista yhtä aikaa. Lennokkaat ajatukseni heräävät välittömästi
herätessäni aamulla, kolmen tai neljän tunnin unien jälkeen, alan kirjoittaa ja
kirjoitan lisää ja lisää, unohdan syödä aamiaista. Sanoja ja puhetta tulvii puhteeksi
asti, merenpinta nousee jatkuvasti, kohta jotkut olemme pinnan alla ja pakenemme laskuveden paikkoihin, ja jos muukalaispelko ei ota loppuakseen, pyyhkiytyy
kaikki sieltäkin hyökyaallon alle, mistä ei nouse merenpintaan.
Auto parkissa, tai liikkeessä, kolaroituna tai ei, ikinä ole
minulle pelkkä auto vaan ilmentymä niin monesta. Et ole ikinä ainoastaan
sinä vaan vähän minua, suru ja sinua, muttei kukaan todella ole itsensä. Mitä
on itseys?
en yritä enää jarruttaa tai tarttua kiinni aidoista, hidastaa.
Nyt liikun nopeampaa kuin koskaan. Ei meistä ketään enää olisi, jos emme olisi
päässeet jakamaan hulluuksiamme. Sain lukiossa stipendin. En muista juuri nyt itseäni sellaisena. Ääripäästä
ääripäähän, viimeisen vuoden ennen edeltävää kahta kuukautta olin huolissani
kaikesta, nyt en huolestu enää mistään. Pyykinpesukoneen ainelokeroon valahtaa
vahingossa yli puolet enemmän kuin tarvitsisi. Otteeni ovat höltyneet, en
välitä. Univaje painaa. En ajattele suoraan, tiedän sen. Haen keittiöstä
lusikan ja lusikoin vaivalloisesti tippa kerrallaan pesuainetta pois koneesta.
Suurin osaa valahtaa koneeseen kuitenkin. Huuhtelen lusikan lavuaarissa, se
vaahtoaa kevyesti. Ohutta yläpilveä ja seitinohuet, raskaat päivät. Soseutan
sosekeittoni tehosekoittimessa, sillä sauvasekoitin on rikki. Pesen sen
kauttaaltaan sinua varten,
kun lähetän palasia elämästäni niille, jotka eivät ole sitä koko
ajan kokemassa, tuntuu irralliselta. Ette kai te tiedä minusta mitään. Yksin ympärilläni on ainakin kymmenen ihmistä, yksin. Kyräilen
hiljaa katonrajaan. Huoneessa on samettia.
-Oon kiinnostunut vain olkapäistäsi.
-Minua kiinnostavat olkapääsi.
Pyöreät, vähän lihaksia, vain vähän, mutta niin vähän tiedän,
että ne ovat olemassa.
Pöydän ääressä on vähän tarjoilujen rantuja, epälineaarisia
keskusteluita ja ihmeellistä, enkä nyt voi uskoa, että minulla oli haalarit
päälläni istuessani niin. Mitä oikein kuvittelin itsestäni?
Keittiöstä ei voi kuin poistua kokonaan tai olla siinä niin
kauan, kunnes vaihtoehdot on rajattu loppuun ja erillisyyden kokemus kasvanut
huippuunsa, että on laitettava huppu päähän ja poistuttava juhlista kokonaan.
Niin sinä minulle kerrottiin, vaikkei suoraan, mutta tulkitsin käpertynyttä
elehdintää ja vähän oudoksuvaa, harhailevaa otetta, joka ei osannut tarttua
mihinkään, ja joka tuntui kuin kupera ei olisikaan koveran vastinparina, vaan
liukuvat erillisyyteen, erilleen.
Appelsiinit ovat vetäneet kaiken nesteen boolikulhossa, tai
toisaalta joku on saattanut juodakin. Imeskelen lohkoja suun raikastamina,
illan raikastamana: Tämä ei ole se ilta.
Kreikkalainen
mahlaviina maistuu viinaiselta, vaikka tuhahdat, että eihän. Mutta minusta se
on vahvaa. Olet juonut kaksitoista prosenttista olutta kaksi tuntia, yhteensä
kymmenen prosenttia ja nyt tanssitte hölmöön kappaleeseen, ja ilakoitte. Mistä tiedät, onko todellisuutesi todellista - mikä estää
eskapismin? Mitä tarkoitat, paluu arkeen. Tulevaisuuteen eskapismi
aidointa mitä on, vaikkei ole se ilta.