31. lokakuuta 2016

hetken sataa enemmän






automarkettien parkkipaikoilla on tyhjää
kaatosateen aikaan ja painavaa
katosten alla ostoskärryt ovat lauma
riveissä sisäkkäin lämmittämässä toisiaan

yksi unohtunut parkkiruudussa 
haikailee, auton ovesta 
ensin lankeaa musta varjo,
sulkee alleen jonkun:
ei tippoja silmäripsille
kosteita toisiinsa tarrautuneita, hiustenlatvoja
Ei tulla huomatuksi

sisälle, toisen alle

keinoputkivalojen välkkeeseen juostaan kovaa,
sateenvarjot avautuvat ja sulkeutuvat synkronoituina 
sisääntuloaulassa roiskuu, kivilattialla
kengänpohjat natisevat onneksi
että kaikuvat mainostiedotteet
eivät kuulu, ellei keskity haluamaan

ostaminen ei ole yhtä kuivaa märkänä
kuivapakettien käytävät luistinratoina
sinisille sadetakeille uima-altaita
huppujen ja tuotehyllyjen suojissa 
unohtaa helposti

herätteinä kaksi keksipakettia alennuksesta, onneksi
murut kohta lakanoissa, varpaiden väleissä
ropina ikkunalaudalla
ei paljon jonoa ensimmäisellä
edessä täydet kärryt, vaippoja ja olutta
ei muistanut perunoita, vasta kassalla
sumuiset katseet kohtaavat

täydet muovipussit hylkivät vettä
valuvat puroina ja liukuvat alas vuonoja
yhtyvät taivaan pisaroihin

Sataako hetken enemmän?

kaatosateen aikaan kotona on tyhjää
ostokset ovat kasautuneet keoiksi pöydän ääreen
siinä alla lattialla lammikko




22. lokakuuta 2016

Epävarmuudesta



Epävarmuuden ja ujouden erilaiset ilmentymät tekevät minusta itsevarmemman ja samalla kokonaisuuksien hallinnasta, jonkin ulkoistamisesta helpompaa. En halua jättää mitään osa-alueita ulkopuolelle, kuten olla oppimatta, miten avaruusraketti nousee ilmaan. Mitä on kuun toisella puolella. Onko juustoa? Pellavasta voi tehdä mitä vain, kuten surffilautoja, joiden hinta määrittyy kovetusainesosan perusteella. Jos sidotaan yhteen kultanauhalla tai pronssisellakin, materiaalikustannukset ovat varmasti korkeammat. Tavallisella teräsvillalla voi irrottaa kevätpölyn ja lattioilla, tiskialtaisiin lavuaareihin ja laattojen samoihin pinttyneen lian. Teräs, ja villa

Tänään luennolla saliin, hiljaisen keskittyneeseen kantautui kadutta vastapäisestä rakennusremontista metalliset purun kaiut, kuten nyt eurooppalaisesta yhteisestä kuuluu. Kun arvopohjaa, inhimillisyyttä hajotetaan kappaleiksi, ei jäljelle jää kuin vihan ohut, mutta jatkuvasti paksuntuva purkupöly. Yrittäessä koskettaa katoaa hetkeksi, kunnes palaa takaisin, tiheämpänä sumuisena tunkeutuu keuhkorakkuloihin. Tuon kitalakeen pistävän kuivuuden. Pistää, pitää syvemmällä 

Ei toinen tunnista enää toista kaltaisekseen. Me olemme erillämme: sinä et olekaan minä! Emme jaa edes solutason yhteyttä. Ei ole yhteisiä faktoja, soluja. On mielipiteitä ja niistä kiinnipitämisiä. Mielipiteetkään eivät vaikuta. Ne eivät kommunikoi keskenään. Ei ole huomista eikä eilistä. On nykyinen ruutu ja käydyt puheet ja raskas painava viha. Ystävämme lapsella ei ole tulevaisuutta, tai ainakaan tulevaisuutta, josta tahtoisimme puhua. Huominen on menettänyt merkityksensä. Kukaan ei tahdo kadota sinne 

Voisi jo olla parempi luovuttaa. Olemme hetken tekemättä mitään, olemme ihan hiljaa ja katsomme, mitä tapahtuu. Jos elämä ei olekaan jatkuva taistelutanner. Eteenpäin hyökyy valtameri, jota ei voi vallihaudoilla, aallonmurtajilla, yksinäisillä saarilla estää päällekarkaamasta. Vaikka "naiset" tekevätkin vähemmän rikoksia kuin "miehet", vaikka "miehet" raiskaavat enemmän kuin "naiset". 

Oikeuttaako erottelu tappamaan, miten selitätte. Täytyisikö liikkeen ajaa myös korkeampia naisrikollisuuden lukuja. Poistamme etuliitteitä, nais. Toiveissa on kirjailijoilta, muusikoilta tai puheenjohtajilta, kansanedustajilta. Kuningas on nainen. Linnan portaille on asetettu nauloja, teräaseita ja sitruunakaasua sisältävä räjähde lahjapaketiksi naamioituna. Liene väliä, kuka on mies ja kuka nainen, montako sanaa minun sanavarastooni kuuluu 

Suomessa on ilmeisesti 200 000 sanaa, joista keskimääräinen ihminen tuntee noin kymmenesosan, kun taas ylioppinut ja lukemisesta tyydyttynyt voi tuntea jopa neljänneksen. Silti enemmistö jää tuntemattomiksi. Menetän paljon, toivoisin tuntevani kaikki. Voin käyttää niitä, japaniakin. On kolme kirjoitusmerkkijärjestelmää, joita käytetään rinnakkain ja ristikkäin ja täydentäin. Kaksi perustuu tavumerkkeihin ja yksi pohjaa kiinalaisiin merkkeihin. Jokaisella on oma merkityksensä. Jos muistaa 1500 voi lukea sanomalehden lähes kokonaan. Riittääkö aika oppia? Olen lausumassa, kirjoittamassa tai lukemassa niitä elämän loppuun asti, puuduttava tuomio. Paras ja turvallisin lohdutus sanoina, joita keskellä voi saada 


Tienpientareet ovat mustat ja valottomat. Korkeampaan linja-auton etulasiin, osuvat toisen kerroksen peiliin oranssit, hengityshuurteiden ovaalinmuotoiset valoläikät. Pää tai kymmenen eripaineista, erikokoista päätä ovat painaneet otsansa ruutuun ja avanneet suunsa kuin huudon, liu’uttaneet sitä pintaa pitkin. Toivon, että joku lasin toisella puolella huomaisi, mutta katsomme vain sivuun. Näemme laitamien tienvarsikyltit, jotka ilmoittavat: huoltoasema 200 metriä. Valkoiset nuolet kaartavat joka kerta eri kulmassa. En voi milloinkaan olla varma, mitä tulee kohdanneeksi. Jos kyltin pohja vaihtaa väriä eikä olekaan enää sininen vaan keltainen, tietää varoa. Useimmiten hirvet, toisinaan myös tippukivet näyttävät maamiinoilta tai ilmapommeilta, vaikken ole ikinä sellaista päähäni saanutkaan 

Joka puolella kolmesataakuusikymmentä-kameroita. Olemme valvontayhteiskunnan keskiössä, muttei riitä. Jotkut haluavat kokeilla onneaan perustaa kalifaatin, ei ole tilaa. Toisinajattelulle, väärinajattelulle ajattelen väärin. Miten, ajatuksen ja tekemisen ero on hahmoton. Voiko ajatuksista tuomita, ne eivät toteudu tai näy käytännössä, toivottavasti ikinä. Paitsi nyt

Kieltäminen, niin, tunteiden. Ajatukset, ilmiöt, eliöt, näiden pimittämiset ovat yhteiskunnan syöpä. Hyväksyisimme kaiken sellaisena, minä tulisin vastaan. Antaisimme olla, katsoisimme, tarkastelisimme, kohtaisimme. Kaikki ongelmamme yhtäkkiä ratkeaisivat tai esirippu ratkeaisi. Lopullisesti kukaan ei pystyisi enää mihinkään. Näkisimme lohduttomuuden tai loputtomien mahdollisuuksien eternaalin

Näkevätkö jotkut minut? Välinpitämätön suhtautumiseni ulkoisiin käsityksiin itsestäni. Rakennan itseäni itsenäni. Muiden käsitykset, odotukset, määrittelyt eivät kiinnosta, itsevarmana tai itseriittoisena. Itsetietoisuuteni on alla. Piilotan ujouden, kanavoin pelon, kuoretun muista riippumattomaksi. Itsenäisiksi yksinään hyväksymisiksi. Välikysymyksiä esitettäviksi ei jää, olen vain minä. Ei kukaan muukaan. Rakastun muihin. En tee kompromisseja. Olen joko rakastunut tai en kehenkään, siis itseeni 

Olenko viisas? Johtuuko se minun elimistöni tasapainoisuudesta ja hyvinvoinnista vai kenties jostakin aivan muusta, 
epävarmuudesta







TallennaTallenna