juhannuslaiva

Tahtoisin suudella sinua kuin juhannuslaivaa, tuijotimme kellarissa taidetta 
teimme yhteisen analyysin 

työnsin pääni pakastealtaaseen, en jäähdyttänyt
olin tietoinen, että keksin pakasteille käyttötarkoituksen,
hyvä. tulee 

tällä välin yksi uhkaa käsiaseella, bideesuihkulla, toinen, 
suudelmatoiveideni kohde kikattaa tyynenrauhaista ja irrottaa yhden taulun 
koukustaan, lähti mukanaan

suudelmaa saamatta. 
lasivaasi tippui, särkynyt
törmäsi vain ovenkarmiin

Taas eilen illalla alkoi, valjetessa jo orastella tuloaan. Oli oikeasti valkeaa, oli hämärtynyt. Ensinnäkin, hämärän aika oli pidempi kuin aikoihin. Ehdin hitaasti laskeutua ja huomata. Lukiessani kirjaimet peittyivät hiljalleen sinertävään tummaan. Vaatii aikaa tottua muutoksiin. Luonnon luonnollinen (Leonardo) vaihtelu, vaihto toisaalta toisaalle. Ylipäänsä vastakkainasetteluihin ja uhkan lemuun sopeutuminen ottaa oman aikansa.

Eli: elin, aukiolla, omaa aikaani. Seisoin keskiössä melkolailla tarkalleen, päälläni. Ei ole otollista luottaa arvioihini linjoista, onko huone kallellaan vai toisin päin. Toinen on aina vinossa. Sijoitin itseni nyt keskiöön rennosti lepäillen. Otin vastaan, päiväkodin nitisevissä kerrossängyissä. Tukiputket oli maalattu etovan ruskeiksi. Oli aina likaista, sinne sullottiin. En ikinä nukkunut, sanat suodattuivat korvista, ja hemmetti! Olisin sille yhdelle viivasuutädille huutanut, ettei tarinoita lueta monotonisella, puuduttavan tympääntyneellä ja katkeavasti. Sulkeutuneella äänelläsi saatoit innostuneet lapset uupumuksen partaalle. Kiinnostuskiikarit putosivat neniltä ryöväreiden rotkoon. Tarinat menettävät merkityksensä, ei pala lukea saati kirjoittaa. Lohdullisinta ja kauneinta ihmiselämääni on suotu. 

Kannoin kirjastosta elopainoni verran pinoittain kasoja toista maailmaa. Tieto helisi, tiputin. Pöyhötin lattiatyynyn kovan kaakelilattian päälle levysoittimen rajaamaan kulmaan. Suljin korviini äänen melodiaan. Upposin. En ollut enää siinä, missä olin. 

Olen muistelma ja kuvitelma. En usko, että mikään ympärilläni on totta. Haluan kokea kaiken!  Monessa kerralla, tietää, tietää, tietää. Paluu lapsuuteen on suurin. Oivallukseeni uppoaminen on muuttunut. Mielikuvitus ja todellisuuspakoisuus eivät saarra. Realisoin kuoleman, talouden, rahan,  ihmisen tyhjyys, ego. Imago, minun ja sinun surullisen kuuluisa brändisi. Paluu lapsuuteen on minun paluuni tulevaisuuteen ja vahva suositus. Nylon Beat on hyvä bändi.

Otan itseni liian vakavasti toisinaan: elämä on vakavaa. Lapsen linnoitus, piilotus. Läpikuultavat prinsessat elävät olkapäille putoilevat linnut. Kesän pimeydessä hiekkakentille laskeutuvat ujeltamaan jäävät jahtaavat ihmissudet. Leikki on vakavaa, leikin hetkellä. Omistaudun elämään jonain muuna ainoaa totuutta. Maailmaa, läsnäolo, aitoa. Mielikuvituksessa on ongelmia, haasteita. Olen jo muualla. Kaukana poissa, minäkin usein. Tavoittamattomissa, silloin. Eilen, tänään, nyt ja aina, valo kohtaa minut. Saan tuntemaan. Elämä on vakavaa, muttei liian. Ehkä vakavaa jossain toisaalla. 

Tuijotan seinää ja kuvittelen.

TallennaTallenna
TallennaTallenna

maailmanpoliittinen pakolainen pelkotilaan sopeutuvainen tarina alitajuinen karmaiseva fantasianainen

Ensin korkealla ikään kuin Boliviassa tai Nicaraguassa sijaitsevassa huvilassa näkyivät Ruotsin liput. Eri ilmansuuntien ryppäitä oli seitsemän. Ensimmäisessä seitsemän Ruotsin lippua lähekkäin, toisessa kuusi ja niin edelleen.

Ne ryhmittyivät eri puolille maisemaa, joka avautui ylähäältä alas. Huvila oli puinen, eikä sisällä saanut kävellä kengillä. Alakerrassa tehtiin kunnostustöitä, maalattiin puisia paneelilattioita ja -seiniä kuultovalkoisiksi. En juuri pitänyt lopputuloksesta.

Huvilassa olivat sukulaispariskunnan replikat. Päädyin pesemään koiraystävän kanssa toistemme selkiä suihkuun saippuapaloilla. Hieroimme isoja määriä sinistä ainetta yläselille ja pyörittelimme.

Yliopiston virnuileva hengetär saapui suihkuun pestäväksi. Minä pesin hänen selkäänsä, hiustenlatvat leteillä. Hän kysyi lähdenkö. 

Olimme bussiterminaalissa. Päädyimme keskelle pimeyttä rantaa pitkin. Hiekka jäi taaksemme mustana ja pelottavana. Vastaan marssi kaksi amerikkalaista sotilasta. He tunnistivat meidät suomalaisiksi. Kyljistään haalistuneen kellertäviä ja ikiaikaisia busseja oli parkissa useita. Ikkunat avoimena keskellä, ne huojuivat.

Ihmisiä ja hälyä oli paljon, valokeilat sekoittivat pimeyden. Menimme yhteen busseista, kun meitä kutsuttiin. Kuskimme oli vanha epävarman ja hauraan oloinen mies. Lähdimme ajamaan.

Päädyimme ensin metrotunnelin kaltaiseen paikkaan. Tarkkailimme tilannetta kauempaa kuin katosta. Hengetär seisoi laiturilla kädessään suuri, vihertävän kellertävä arpi tai jälki. Puraisu oli ruskea keskeltä ja vaikutti mädäntyneeltä. Hän näytti pelokkaalta, odotti jotakin. Viipyilevä tunnelma katkesi salamana! Vasemmalta, metrotunnelin pimeydestä esiin astui kammottava, komea nuori mies. Suu oli saman värinen kuin hengettären käsivarren arpikudos, ja silmät olivat etäiset, kiiluivat himoa, hurmiota ja hulluutta.

Hetken katseemme kääntyivät pois. Aavistin pahinta, hengettären kohtalo. Mies söi hänet, ottaisi omakseen. Katsoimme takaisin. Hengetär oli elossa, ja miehen kasvot palasivat ihmiseksi.

Lähdimme ajamaan autoilla pitkään tunneliin. Putkessa oli useita kaiteilla eristettyjä kaistoja, joiden vierillä istui tasaisin, tiivein välimatkoin kypäräpäisiä sotilaita. Heidät erotti juuri ennen törmäystä. Putkimaisesta, välkähtelevästä pimeydestä valo osui nopeasti kasvoille.

Tunneli oli ensin vetinen ja sortuva, seinät olivat mädäntynyttä kalliota. Aistin pysähtyneen, saartavan pelon. Jatkoimme matkaa pitkään hurjaa vauhtia, kunnes tunneli alkoi siistiytyä. Valot muuttuivat oranssikellertävistä sinertävimmiksi ja kirkkaammiksi, eivät yhtä huojuviksi. Tulimme korkeiden metallia kiiltävien liuskojen, kuin liukuportaiden päähän. Bussit lähtivät nousemaan riveissä. Tunsin tuulen kasvoilla, tiesin pelastuneemme.

(miks mun pää syöttää mulle tällästä settiä, oonko syöny jotain pilaantunutta vai lukenu liikaa sitä tuttua vanhaa turvakirjaimistoo? tulkitkaa tää, mieluiten freudilaisittain mut kaikki muutkin tavat käy, erityisesti planeetan asemiin ja kulmiin liittyvät näkemykset! vaikuttaako jupiterin kirkkaus tähän jotenkin tai sen ja kuun välinen deittailu?)

putoamisvaara

kuolasin kerran päälleni lammikon

kiinalainen uusivuosi, kutitti

kihisevät lohikäärmeet! 
"kurjuutta", sinä sanoit

uit loskassa ja maksat rahaa
viheliäinen maa, kuten kuvitellaan

loska räkii: parvekkeelta kasvoille

ala-asteen piha nöyryytti

yritin nähdä sumeuden verhon takaa
poskilla sylki, toisen suulla vanaa

erityisen kamalaa.

virukset ja bakteerikanta elävät iholla

ele alisti, aina alasti 

tiiliseinää vasten luonne, pakotti maanrakoon
katsoin toisia kieroon otsahiusten alta

käänsin maahan sorajyviin, tahdon poistua

vahvistava tunnelma, varisin enkä vastannut,

tukistamalla

vesi kolisi pihakatoksen alle

unensekainen sylkykuppi

peiton ja patjan välissä hiki

ajattelen kelloa ja päivämäärää

voiko unessa aivastaa

voiko unesta herätä

te sylijitte nämä sanat minulle

en minä erittele muiden eritteitä omistani

katseen taakse ne puhuvat

kohtaaminen vaatii saman aika-avaruuden 

hengittävän, myötäilevän, huojuvan, joustavan säikeiden sillan

viivanpyöreän villan

seinämien vuoteen johon painautua

yhteiseksi vaivautua

kuoppalinnaan kaivautua

säkertyä ristittyjen jalkojen kuohkean

valuvaan iltaan

nukkua kahtena poskena

pauhua koskena

varrota kunnes sen ympyräisen kullan sieppi

vaipuu lepattaa kohmean 

sulavana

hymistää liekki

rypistää kuidun katkeavaksi

sähähtää

 hiileen kipinöiväksi käpertää

ritistää humahtavaksi valonpesäksi

luottamuksen hiillokseksi

sairaus tekee kipeää, sattuu

Kun viedään ääni ja jalat, ei auta. Katson myös lauantaiaamuna, kello yhdeksän. Näkee, kun avaa ja puhdistaa. Heilutat kukkaa näkökentällä. Sormet väreilevät aaltoina, osumat iholle vaikket kosketa. Tunnen sisuskaluissa, ärsykkeetön tila ärsyttää. Päässä luomien ja ripsien taitoskohdan limaiselle viivalle ilmestyi yksi aamupäivä. 

Kaksi valkoista nappulaa yrittivät viedä kolmannenkin. Kyvyn hermoradat ja lihassyyt vihlovat. Vetäydyn kasaan kyttyräiseksi kameliksi. Varastoin höyryvettä ja limaa, jotka ulostuvat pyöreinä keltaisina. Katson valuvan alas viemäriin. Unohdun lirumaan vielä hetki sitten. Ne olivat osa minua, mutta mistä ne, tulivat. Osaatko kertoa? Tulisin toimeen hyvin ilmankin. Ne kaivautuvat keuhkoputkeen, onteloihin ohimoille. Korvan taakse en kuulekaan mitään, en muistakaan, mitä. On olla kevyt ja elossa: vapaa epäonnistumaan? Muuten kuin makaan ja virun.

Tuijotan vankina: menin piirtämään. Tapasin monia kaltaisiani. Nousin mäennyppylälle. Tuuliselle taivas liekehti. Merinen jää hengitti suomuisena ja hönkäili. Punainen kertomus humisevilta harjuilta, lotina. Liukuna kengänpohjissa sai vapisemaan onnesta. En saanut happea, korvensi. Reissukaverit olivat vierellä, tiesin. 

Nousen samalle vielä uudestaan, kun kevät on oppinut nauramaan. Olin yksinäinen tölkki kiinnittyneenä jäähän. Kelluin toisessa pirstaloituneessa hyhmälautassa, steariinia hiuksissa. Poltin reiän päänahkaan. Ei sattunut ollenkaan! Minusta on tullut tunteeton. Olen aina ollutkin tuntenut niin, että käännän tyhjäksi. Että voisin kärsiä ollenkaan tahtoisin kirjoittaa. 

Asiaan, huomenna saatte osan minusta. Annoin katseeni sinulle, jotta voisit ottaa ja hyväksyä. 

En peittele, eikä minua kiinnosta, vaikka olisit eilen hurmannut. Surmasit tai murhasit toisen. 

Nyt vaan olet ja näet, etkä ajattele. Vastaanotat, mikä olen, mikä sinussa on totta

TallennaTallenna