ANTIPASSIO AILIGAS

Jäämerelle on jälleen ajautunut valas, joka riutuu ja kuolee luotiin ja kahdenkymmenen muovin painoon mahalaukussa. Kuolinsyyn tutkinnan erotteluprosessissa lajitellaan erikseen kelmut, pussit, paketit ja pakkaukset. Minäkin olen synkkänä Jäämerellä kuin taivas merenpinnan yläpuolella kaatuu kohti horisonttia ja hiekkasärkät pyyhkivät surun omakseen. Vedenpinnat mataloituvat, joet meanderoituvat.

Mukana on monia muoviesineitä. Kerran harkitsemme ostavamme parmesaania sisältävää pestoa. Emme enää jaksa tomaattikastiketta, mutta emme osta. Elän kielloista, mutta rikon aina jokaista, jotta opin, onko niissä mitään järkeä.

Enkä ole ikinä ollut näin pohjoisessa, mutta katso, kuinka matalalla pilvet ovat täällä. Katso, ettei aurinko paista, vaikka on yötön yö ja kuvittelin sen tarkoittavan, että me voisimme pitää toisiamme kädestä, katsella laskuun ja antaa muiden maksaa, mutta Norjassa on niin kallista – paikallisillekin – vaikka palkat ovat korkeat ja vuoret niiden ympärillä, turisteille arvokkaat vuonot. Kukaan ei täällä tarjoudu maksamaan, ei niin, että täällä edes olisi ketään tai mitään. Kukaan ei täällä halua maksaa. Eikä poroa.

Asetan laattalattialle retkipatjan. On hetken pehmeää, aivan kuin kotona melkein turvallista. Makaan hetken ja ajattelen melatoniinia, kanojen ja kukkojen yhdyntää ja valkuaiskuoria sekä jatkuvaa tinnitusta korvissa, elämän varrella kohdattujen kuumeiden lähtemättömiä vaikutuksia omaan näkökykyyn (verho pinnalla ja aina vaikeampi katsoa muita silmiin) ja kuuloon (paine ohimoilla ja vasarat simpukoiden kohdalla. Ymmärrän, ettei pään kääntäminen tyynyllä auta. Pään alla ei ole tyynyä, takaraivoa kivistää ja ystävyyssuhteet ovat pilalla. Kukaan ei osaa enää sanoa mitään toisilleen ääneen pelkäämättä tai peittelemättä. Joku lantraa viiniä veteen. Minä en voi sietää punaviiniä juuri nyt. Inkivääriolut on hyvää siemauksen verran. Juhannusaaton kunniaksi naapuri tuo pöytäämme kruunun ja on poiminut jokaista kylän kukkaa krassiksi. Keltaista, yksi purppura ja ruskeita kuivakukkia ja lehviä. Haaveilemme tangokuningattaruudestani ja tulevista häistämme, vaikka samalla arveluttaa, ettei ehkä koskaan ole tai tule oikea aika tai tahtotila. Inhokkisanojen listalle lisäämme persposken, jonka oikea, muttei latinan tasoinen virallinen nimi on pakara. Pakaralihas on erillinen osa perseessä, näkymättömissä, jos oikein tunnustelee, lihaksen löytää. Hirvikärpäset pesiytyvät karvoihin ja käymme tunturien takaisilla tuntureilla. Ylitämme järviä ja jokia, paitsi minä. Olemme kiinnostuneet lähinnä ruuasta ja kiipeämisestä, toistemme jämistä, muttemme asioiden esittämisestä suoraan. Kempeleestä. Olen menettämässä otettani. Zeppelini ei pysy enää ilmassa.

Muodossa valkoinen hattara ja mustikkapilvet. Yritän tunnistaa mahdollisimman monia eri pilviä, mutten muista kuin nimiä: cumulus, cirrus ja suihkuvirtaus. Pian ukkostaa, ei yhtään salamaa, eikä ääntä. Pohjoisessa koirat haukkuvat ja kokonaisuus ulvoo. Ne eivät ole tottuneet ihmisiin täälläpäin, kissat kuulostavat ovilta, ovet kissoilta ja kissakuvioiset kynsikkäät kummaltakin. En juuri suutele paitsi ihokarvojani, eikä kukaan muukaan, sillä arastelemme toistemme tuomioita. Nyppylöillä hyttyset imevät viimeisetkin mielipiteet,  jotain silti jää. Muistot puhelimen muistiinpanoissa, ehkä voin vielä muistaa, kuka olin ja sitten päättää poiketa. Varpaat ovat jäässä päivä toisensa jälkeen, vaikkei koko ajan kuljetakaan pilvessä. Ehkeivät haukat löydä meitä, jos piiloudumme saunaan tunneiksi valvomaan ja eritämme ureat pois iholta. Hikeä, verta, kyyneliä, muttei vielä hikeä kodassa. Letut ovat kuivia, mutta ihan hyviä. Minua ei ole ennen nähty tällaisena, vaikka itse olenkin. Tiedän hyvin, miltä tuntuu, kun kasvot leijuvat ilmeettöminä päiväkausia. Hei, mutta sähän jäät kotiin. Olet kuumeessa. Muttei minua voi auttaa sillä, että hakee jotain kaupasta ja luettelee kermaisia lauseita tai silittää kehon osasta. Vaadin jonkun suuremman, penetrator-Chris. Hauenkokoisia aukkoja tajunnassa ja tunnistamattoman eläimen leukaluut sammaleella. Ehkä olen kaupassa. Ehkä olen ostamassa. Jos olenkin vain metsässä.

Useinkin käy valintojen edessä, että suunta katoaa. Niin kuin yrittää hautautua hiekkaan ja odottaa, että joku tulee hakemaan. Silti toivoo, että rannalle kääntyvä potkii suun lopullisen täyteen hiekkaa ja tukehduttaa. Vilja on nyt vähän väsynyttä ja riekot laulavat. En minä todella olisi niin taitava, että pystyisin. Vuoden 2004 palkittu rekka näyttää aivan tavalliselta. Vuoden Suomi 100 näyttää unohdetulta, paitsi teillä, joilla kynnetään orvaskedelle ja renkaista vasen on oikea ja vinossa ja muistisääntönä on vakavasti otettava VOLVO vasemmalta oikealle. Assosiaatiot tekevät kaiken  hankalaksi. Ei sanaakaan, ettei kymmenen muuta kerääntyisi samalle puhelinlangalle tai, ettei samaan aikaan jossain iskisi salama. Vaikeneminen äänekkäästi on lojaliteetin suhde pikkusievistelyyn ja turhaan hymyilyyn, vaikka uskonkin Robiniin. Ja mitkä suhteet ovat pyhiä niin, ettei käy halaistua sanaa. Hymyilen. Kellonajat vaihtelevat ilman aikaeroakin. Kun palaan, entinen kymmenen minuuttia on minuutti. Kuin vauhtisokeus ja Youtube-videot loppuvat liian nopeasti, että ehtisin huomata niiden alkaneen.

Vasta alhaalla huomaa, että on käynyt korkealla, ja että ihminen on luotu asumaan vihreydessä ja auringonpaisteessa, eikä sumuisten vuorten katveessa, jossa ei liiku yksikään sielu, paitsi lausuen hätähuutoa ja kurkistaakseen, että on vielä tallella, vaikkei ympärillä kulje elämää. Autossa kaikki maistuu pahalta, toisin kuin ulkoilun jälkeen, ja uimisen. Veden päällä kelluessa aistit halvaantuvat, mutta keho kuitenkin samalla huljuu pinnan mukana, että siinä kuluttaakin kaloreita, vaikka tekisi vähemmän kuin normaalisti maatessaan. Vesi alla on ympäröivä uhka, jos lakkaa, hukkuu. Vesi tekee työn puolesta, välillä myös tappelee vastaan. Jos juoksee pitkin lastenaltaan reunaa ryhmässä ensin toiseen suuntaan muutaman kierroksen ajan vain vaihtaakseen sitten suuntaa, tekee itselle karhunpalveluksen. Vaikeudet alkavat aina vastavirtaan. Välillä myös valtavirtaan. On helppo hukkua, mutta pinnalla pysytteleminen vaatii irti päästämisen taitoa. Hengittää höyryä silloinkin, kun ei pakkasella kehtaa näyttää hengästymistään ulospäin ja pidättää. En nauti, saunan jälkeen puhtaassa sukassa on aina reikä. Matkalle vahva ehkä.

VR VALETTA

Soitan VR:n asiakaspalveluun. Palvelu on auki vielä kaksi minuuttia, mä haluan kysyä niiltä huomenna. Eli; kahden minuutin päästä ei ole enää huominen. 2 euroa puhelu, soitan omituisiin paikkoihin, olen runopuhelimen yksinäisin. Hetkiin kajastaa ensimmäisen kerroksen katulamppuhuoneisto. Valonkaje tunkeutuu ilman pimennysverhoja korotetulle sängyllesi. Hän soittaa päiviä myöhemmin takaisin, vanha haalistunut. Lippalakki silmillään odottaa, että joku ojentaisi yhden kukan, huomioisi hänen olevan, ja minä odotan. Voin sanoa jollekin toiselle kuin sinulle rakastavani, mutta sinua, jolle en sitä suoraan voi myöntää. Haluan soittaa äidilleni numerotiedustelun kautta, mutta en tiedä miten se auttaisi tätä asiaa.

Minä rakastan tämänkaltaista löytämistä, autat löytämään. Uusia suosikkeja: nyt vaan nukun, kunnes herään yksin. Niin, että olet lähtenyt. Jos nyt vaan nukun ja poistun. Hetkeksi, etten tunne tunteita. Tunne tunteita on tunteita. Jos nyt vaan olisi aamu. Selitän sinulle, 

kuinka ongelmani, mielenterveys. Hajoilu alkoi, kun ensi kerran ymmärsin, etten voi milloinkaan ymmärtää kaikkea. Ymmärtämisen tavoitteleminen ja pyrkimys, saa. Elämä muuttuu minulle merkitykselliseksi kaiken ohella jatkuvasti. Pyrin saavuttamaan ymmärryksen tiloja, minun ja muiden välillä. Kohtaan, kun ymmärsin ymmärryksen. Ylitsepursuavan kaoottisuuden, tavallaan mahdottomuuden. Sisäänrakennettu tarve luo merkityksiä, synnyttää jäsennellyn käsityksen maailmasta pienin palasin ja näin... 

Olemalla hahmottaa, mikä on tarkoitus. Elämä minulle vai muille? Jollekin ”pyhälle tai suuremmalle pirstaleiselle" kokonaisuudelle samaan aikaan. Kokoan ja hajotan itseäni kanssasi. Intensiivisesti, mutta välillä niin hiljaa. En pysty erottelemaan ajatuksiani tunteiksi ja tunneiksi vaan aaltoilen vuorotellen surun. Sumentava verho silmillä ja taas vuoroin. Rakastaen, että tunnit ovat vain tunnetta. Isoja laajakuvakulmia kaikkeudesta. 

Palaan matalaan maahan, eksyn suudellen, enkä oikein pidä siitä, että kanssasi sumennun välillä terävöidyn, niin. Kyseenalaistan meidät tässä, mutta toisaalta kokisin saman ilman sinuakin, yksin. Koska niin olen pitkään. Erilaista jakamisesta suhteessa yksinäiseen ylhään: että omillaan analysointi on huomattavasti helpompaa. Kun tunteet, jotka ovat ovat. Omia, itsestä lähtöisin, en liitä. Ei muita kuin minä. Mutta kun toinen, muu tai toiset tulevat osallisiksi! Oman pään kaaokseen mukautuu mukanaan muiden tunteet. Suhteessa itseen, olen, minuun, minä toiseen. Arviointi muuttuu paljon hankalammaksi.

Vielä: mihin ja millä tavoin ihmiset purkavat epävarmuuksiaan, pyrkimystä yhtä lailla. Kuulun samaan aikaan, kun pidän kiinni omastani ja itselle tärkeistä. Edellinen ei lakkaa kiinnostamasta, pelottamasta ja surettamasta minua. Ei minkään ajattelemisessa olekaan järkeä. On koettava. Minä olen, ajatuksissa.  Mielessäni on arvokkuus. Jotta ylipäänsä koen relevantiksi elää ja jatkaa elämistä, kaikki loppuu kuitenkin aikanaan. 

Onneksi on, joiden kanssa älyllisen älyttömyyden jakaa. Karvaisilla matoilla ja uusissa asunnoissa, vanhoilla kurastuneilla teillä, murentuneilla ja hiustenlähtöaikaan. Jaamme avoimesti enemmän. Yksilökeskeisessä, riippuvaisuuksiin horjumiseen jatkuvaan epävarmuuteen ja kasvun kehitykseen eetokseen tukeutuvassa ja perustuvassa, etenkin, ei horisontaalisti vaan toisen suunnan länsipuolen yhteiskunnissa monet nykyisistä ongelmista katoaisivat, muuttuisivat. Olemisen ulkokohtaiset rajat voisivat kadota. Rajoitteet perustuvat mielikuviin, oman imagon ylläpitämiseen. Tiettyyn muottiin sopimisen sijaan liikkuisimme. Maisema muuntautuu, on orgaanisemmin omalla painollaan. Asemaa yhteiskunnassa ei tarvitse pönkittää materialla. Valta ja menestys eivät osoitu kuluttamalla toisista. Välitän ja keskustelen. Halaan sinua pidempään kuin on tarpeen tai tarkoituksellista, mutta se puristaa lämpimältä ja ohimenevältä. Jakaminen, vieläkin liittäisi yhteen, poistaisi epävarmuutta. Epävakautta on siedettävä.  Persoonallisuuden piirteet tai tietyt ominaisuudet, kuten herkkyys nähdään heikkona hietikkona. Virheet lakkaisivat olemasta. Yhteiskunnan toimintatavat nykyisellään luovat painetta samankaltaisuuteen, luonnollisestikin. Yhteiskunnan tarkoitus on yhdistää ja auttaa massoja. Toimin yhdessä. Jos ohjenuorat ja normit alkavat rajoittaa olemista, rajoitteet synnyttävät uusia ongelmia. Yhteiskunnassa on enemmän vikaa kuin yksilössä. Tietysti yksilöillä on haasteensa, varmasti, ilman muuta. Ja yhteiskuntaa. Haasteisiin suhtautuminen tai päätös suhtautumisesta on pitkälti kiinni siitä, miten peilaa itseään suhteessa muihin. Vallitsevista käsityksistä tulkitsee heijastustaan, suhteuttaa oman olemisensa muihin. Lopulta vetää päätelmät arvioistaan. Huolestuttaa 

vaan, lataan niin paljon sanoille, painotan. Kielen tulisi toimia. Tukena auttaa ihmisiä ilmaisemaan rakentavasti tunteita ja ajatuksia toisilleen, mutta sitten, toisaalta. Kieli vuorovaikutuksen muotona luo myös mahdollisuuden kommunikoida valheellisesti. Voi selitellä, mutta johtaa harhaan. Annan väärää tietoa käytöksestäni. Valehtelu mahdollistuu niin itselle kuin muille. Siksi esimerkiksi keholla viestiminen, asennot ja kulmat, kosketuksen paine ja rentous sekä katseet saattavat kertoa, vaikkeivat selitäkään kokonaisvaltaisesti. Yhtenäisyys ja johdonmukaisuus yksilön tunteista toisille. Aivot pyrkivät loogiseen lokerointiin. Samaa asiaa ajavat äänenkäyttö, hiljaisuus, äänet, painokkuudet, musiikki, taide, tämä kaikki, joka tulee jostain syvältä. Tämä kaikki tulee jostain syvältä. Aivoista, tämä kaikki on valetta.