VR VALETTA

Soitan VR:n asiakaspalveluun. Palvelu on auki vielä kaksi minuuttia, mä haluan kysyä niiltä huomenna. Eli; kahden minuutin päästä ei ole enää huominen. 2 euroa puhelu, soitan omituisiin paikkoihin, olen runopuhelimen yksinäisin. Hetkiin kajastaa ensimmäisen kerroksen katulamppuhuoneisto. Valonkaje tunkeutuu ilman pimennysverhoja korotetulle sängyllesi. Hän soittaa päiviä myöhemmin takaisin, vanha haalistunut. Lippalakki silmillään odottaa, että joku ojentaisi yhden kukan, huomioisi hänen olevan, ja minä odotan. Voin sanoa jollekin toiselle kuin sinulle rakastavani, mutta sinua, jolle en sitä suoraan voi myöntää. Haluan soittaa äidilleni numerotiedustelun kautta, mutta en tiedä miten se auttaisi tätä asiaa.

Minä rakastan tämänkaltaista löytämistä, autat löytämään. Uusia suosikkeja: nyt vaan nukun, kunnes herään yksin. Niin, että olet lähtenyt. Jos nyt vaan nukun ja poistun. Hetkeksi, etten tunne tunteita. Tunne tunteita on tunteita. Jos nyt vaan olisi aamu. Selitän sinulle, 

kuinka ongelmani, mielenterveys. Hajoilu alkoi, kun ensi kerran ymmärsin, etten voi milloinkaan ymmärtää kaikkea. Ymmärtämisen tavoitteleminen ja pyrkimys, saa. Elämä muuttuu minulle merkitykselliseksi kaiken ohella jatkuvasti. Pyrin saavuttamaan ymmärryksen tiloja, minun ja muiden välillä. Kohtaan, kun ymmärsin ymmärryksen. Ylitsepursuavan kaoottisuuden, tavallaan mahdottomuuden. Sisäänrakennettu tarve luo merkityksiä, synnyttää jäsennellyn käsityksen maailmasta pienin palasin ja näin... 

Olemalla hahmottaa, mikä on tarkoitus. Elämä minulle vai muille? Jollekin ”pyhälle tai suuremmalle pirstaleiselle" kokonaisuudelle samaan aikaan. Kokoan ja hajotan itseäni kanssasi. Intensiivisesti, mutta välillä niin hiljaa. En pysty erottelemaan ajatuksiani tunteiksi ja tunneiksi vaan aaltoilen vuorotellen surun. Sumentava verho silmillä ja taas vuoroin. Rakastaen, että tunnit ovat vain tunnetta. Isoja laajakuvakulmia kaikkeudesta. 

Palaan matalaan maahan, eksyn suudellen, enkä oikein pidä siitä, että kanssasi sumennun välillä terävöidyn, niin. Kyseenalaistan meidät tässä, mutta toisaalta kokisin saman ilman sinuakin, yksin. Koska niin olen pitkään. Erilaista jakamisesta suhteessa yksinäiseen ylhään: että omillaan analysointi on huomattavasti helpompaa. Kun tunteet, jotka ovat ovat. Omia, itsestä lähtöisin, en liitä. Ei muita kuin minä. Mutta kun toinen, muu tai toiset tulevat osallisiksi! Oman pään kaaokseen mukautuu mukanaan muiden tunteet. Suhteessa itseen, olen, minuun, minä toiseen. Arviointi muuttuu paljon hankalammaksi.

Vielä: mihin ja millä tavoin ihmiset purkavat epävarmuuksiaan, pyrkimystä yhtä lailla. Kuulun samaan aikaan, kun pidän kiinni omastani ja itselle tärkeistä. Edellinen ei lakkaa kiinnostamasta, pelottamasta ja surettamasta minua. Ei minkään ajattelemisessa olekaan järkeä. On koettava. Minä olen, ajatuksissa.  Mielessäni on arvokkuus. Jotta ylipäänsä koen relevantiksi elää ja jatkaa elämistä, kaikki loppuu kuitenkin aikanaan. 

Onneksi on, joiden kanssa älyllisen älyttömyyden jakaa. Karvaisilla matoilla ja uusissa asunnoissa, vanhoilla kurastuneilla teillä, murentuneilla ja hiustenlähtöaikaan. Jaamme avoimesti enemmän. Yksilökeskeisessä, riippuvaisuuksiin horjumiseen jatkuvaan epävarmuuteen ja kasvun kehitykseen eetokseen tukeutuvassa ja perustuvassa, etenkin, ei horisontaalisti vaan toisen suunnan länsipuolen yhteiskunnissa monet nykyisistä ongelmista katoaisivat, muuttuisivat. Olemisen ulkokohtaiset rajat voisivat kadota. Rajoitteet perustuvat mielikuviin, oman imagon ylläpitämiseen. Tiettyyn muottiin sopimisen sijaan liikkuisimme. Maisema muuntautuu, on orgaanisemmin omalla painollaan. Asemaa yhteiskunnassa ei tarvitse pönkittää materialla. Valta ja menestys eivät osoitu kuluttamalla toisista. Välitän ja keskustelen. Halaan sinua pidempään kuin on tarpeen tai tarkoituksellista, mutta se puristaa lämpimältä ja ohimenevältä. Jakaminen, vieläkin liittäisi yhteen, poistaisi epävarmuutta. Epävakautta on siedettävä.  Persoonallisuuden piirteet tai tietyt ominaisuudet, kuten herkkyys nähdään heikkona hietikkona. Virheet lakkaisivat olemasta. Yhteiskunnan toimintatavat nykyisellään luovat painetta samankaltaisuuteen, luonnollisestikin. Yhteiskunnan tarkoitus on yhdistää ja auttaa massoja. Toimin yhdessä. Jos ohjenuorat ja normit alkavat rajoittaa olemista, rajoitteet synnyttävät uusia ongelmia. Yhteiskunnassa on enemmän vikaa kuin yksilössä. Tietysti yksilöillä on haasteensa, varmasti, ilman muuta. Ja yhteiskuntaa. Haasteisiin suhtautuminen tai päätös suhtautumisesta on pitkälti kiinni siitä, miten peilaa itseään suhteessa muihin. Vallitsevista käsityksistä tulkitsee heijastustaan, suhteuttaa oman olemisensa muihin. Lopulta vetää päätelmät arvioistaan. Huolestuttaa 

vaan, lataan niin paljon sanoille, painotan. Kielen tulisi toimia. Tukena auttaa ihmisiä ilmaisemaan rakentavasti tunteita ja ajatuksia toisilleen, mutta sitten, toisaalta. Kieli vuorovaikutuksen muotona luo myös mahdollisuuden kommunikoida valheellisesti. Voi selitellä, mutta johtaa harhaan. Annan väärää tietoa käytöksestäni. Valehtelu mahdollistuu niin itselle kuin muille. Siksi esimerkiksi keholla viestiminen, asennot ja kulmat, kosketuksen paine ja rentous sekä katseet saattavat kertoa, vaikkeivat selitäkään kokonaisvaltaisesti. Yhtenäisyys ja johdonmukaisuus yksilön tunteista toisille. Aivot pyrkivät loogiseen lokerointiin. Samaa asiaa ajavat äänenkäyttö, hiljaisuus, äänet, painokkuudet, musiikki, taide, tämä kaikki, joka tulee jostain syvältä. Tämä kaikki tulee jostain syvältä. Aivoista, tämä kaikki on valetta.