Ihmisjono kiemurtaa loivilla, joilla normaalisti pyörivät ruiskivat metallit. Raaputtavat kivetyksen mennessään, tien läpi imeytyy mustaa kultaa. Kukaan ei kohdista sanomaansa
kellekään, mutta kuulevat vaikuttuvat. Päällä
on puhekupla, joka iskee palavan viestin kimpoilemaan tuhansien yhteen
kiinnittyneiden reisiä pitkin tien kaarta reunustaville kalpeneville, korukuvioiduille
seinille. Ikkunaruudut helähtävät äänettömän puheen voimasta, säteistä. Säteet heijastavat kunkin reidenkantajan eteen ja sivustoille
kohisevan kahlitsevan sillan, jota pitkin he voivat jatkaa eteenpäin. Varmistamme paikkojamme joukon valokeilassa. Syöksyvän massan ulkopuolisten
katseet nauliintuvat, kiinnittyvät teräpiikeillä kunkin lihaan. Huomaamatta päivän leikkauksen luonteen.
Tien reunalle on noussut lepäämään
yksinäinen muovilintu. Päälle päin näyttää sulkasadolta. Silmissäni on röntgenin läpivalaiseva sähkö. Muidenkin olisi, jos
käyttäisivät. Kutsun luomet kiinni sulkeutunutta muovilinnuksi. Halkaisen eläimen. Sisällä on lähikahvilan muovilusikka, punainen. Nakkikioskin grillikääreen palanen, plastisia kuulia ja montaa. Mahahapoista yhdeksi kuplivaksi, tiivistyneeksi palloksi muovaantuneet. Tunnistamattomiksi, murhaaviksi.
Murhaava väkijoukon
päälaki saapuu kapitalismin aukiolle, edelleen hiljaa huutaen.
Muovilintu jäädytetään sulamaan ikkunalaseista kimaltavaan, terävään paahtoon. Katson taakseni, lasken kasvun aatteen, huomaan. Muovilinnun
lämpenee hiljalleen, liukastuvan ja lampeutuvan varrelle. Kirkuvan punertavaa fuksiaa, menneiden myrkkyjen yhteensulautuma. Välipitämättömyyteen
kuoleva jono rientää eteen, kohti entistä huumatumpaa, kyynisempää. Synkistävämpi uudistus, toivoo kadotusta. Tartun idealistikulkijan
viimeiseen jalkaan, vedän revin ja tahdon sen omakseni. Voisin uskotella
olemassa, oleva vapahtaja, jonkin sortin jesuiitta. Raiteilla yhdeltätoista pelastetaan maailma, lausutaan ne oikeat sanat. Muistutan elossa
syntyneiden sukupolvien avaimesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti