yöllinen halaus, vanhenemisen rutistus
kaulalla maapähkinävoin tuoksuiset
pyykit molemmat vuorollaan, ensin
hepeneesi kaksi päivää myöhemmin minun
kuivun, vaikka lorautitkin liikaa
vaahtoa kuohuvaan mustaan, sylkemään
kosken, olet jättänyt kenkäsi
puolikas horjahtaa limaiselta
tasapainoaistisi ei sekoitu
korvasi ovat tarkat
sisäiset simpukat
hyvin muodostuneet kolossa
olet sinä aina
lepäämässä
kurkistan sisään, huudan välillä
kuulen jalkojesi vedenpinnan
pauhulta kaikua vasten
onteloa kovakuorista
panssarikuorta
Lapin kallion jylhää kimpoillen
ei kukaan, ei koskaan, kohtaava
tunnut yhtä turvalta
hevosen pehmeä, sametionomaista
puhinaa kavioiden pöllyltä
kantapohjista, sormenpäistä, eivät kenenkään
ulottuvat kasvun juuret, kasva
yhtä syvälle luikerrellen
maa-aineksen välisistä raoista
ojennat itsellesi tilaa moreeniin
kuin sinun, sen sinuutesi osuutesi
askelissa istuudun
ihmeiden puistossa sormesi,
multahiuksesi oksittuivat;
oli äkkiä punaista yöllä
roskakorit leimusivat
kaneliinit tanssivat
olet kaikki matkan luonnossa!
odota kuolemaamme onnessa
puiston tropikaalinen papukaija, sinä. välimuotoinen kettu
emme ravinnoi toinen toistamme,
silti nieleksimme samaa
(muistele, Vondel)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti